sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Sinä olet minä, enemmän kuin kukaan, kun sä lähdet maailmasta tulen silloin mukaan.

Ikävässä ei selkeästikään ole kyse siitä, kuinka pitkä aika siitä on kun viimeksi nähtiin tai puhuttiin. Ikävä iskee juuri silloin, kun tekee jotakin ja tajuaa toivovansa, että joku tietty olisi siinä tekemässä sitä samaa mun kanssa. Eilen kävelin Macban ohi ja siellä näkyi miljoona söpöä skeittaripoikaa - toivoin, että Saija olisi ollut mun kanssa niitä katselemassa. Ja eilen myös istuin tutulla terassilla, kun stereoista alkoi soida and I had the time of my life ja toivoin, että lempparitytöt olisi täällä sitä laulamassa mun kanssa. Niin ja tietysti kaadoin kahvia syliini, eikä Emilia ollut nauramassa kovaan ääneen mulle, eikä mummi kertomassa kuinka kahvitahrat lähtee parhaiten valkoisesta mekosta. Eikä kukaan Pekolan poika ollut silmä tarkkana katselemassa, kun kauniita espanjalaisnaisia käveli kokoajan sen terassin ohi, jolla istuin ja vain vähän ikävöin Suomea. 

Olen ollut täällä nyt reilut kaksi viikkoa ja veikkaisin, että suurin kulttuurishokki (jota mulla ei oikeastaan edes tainnut olla) ja alkusählinki alkaa olla ohitse. Nyt alkaa tuntua siltä, että myös täällä on kaikki mitä tarvitsen - ja sen lisäksi myös kaikki, mitä haluan. Tietysti tulee tällaisia hetkiä kuin eilenkin, että ikävöi Suomea ja kaikkia kavereita, ja se on ihan normaalia. Ja tietysti täälläkin herää joskus väärällä jalalla ja täälläkin on kaiken maailman sydänsuruja ja typeriä poikia ja ilkeitä tyttöjä. Täällä on ihan samanlaisia murheita kuin Suomessa, mutta eipähän niitä kovinkaan montaa ole vielä meikäläisen eteen tullut. Täällä olen ollut harvinaisen onnellisena jo reilut kaksi viikkoa. En edes käsitä, miten helppoa onkaan olla näin onnellinen.

Kokonaisuudessaan viettämäni aika on ollut täällä ihan pala kakkua. Oikeastaan kaikki on mennyt paremmin kuin olin edes ajatellut; perhe on loistava, Barcelona on täydellinen kaupunki, olen saanut upeita ystäviä ja todella monia kavereita, rakastan jokaista viettämääni hetkeä kaupungilla ja rakastan tätä hullua espanjalaisperhettä, vaikka toisinaan väsähdän täysin muutamasta duunipäivästä, ja olen löytänyt ihmisen, joka jokaisella katseellaan ja sanallaan laittaa mut hymyilemään, ja - vaikka tämä kuulostaakin hölmöltä - tunnen itseni kauniimmaksi kuin koskaan ennen, ehkä se johtuu siitä, että saan kuulla sitä paljon monilta ihmisiltä tai sitten tästä rusketuksesta. Tiedän ystävieni kokemusten perusteella, että erittäin harva aupair on yhtä onnekas kuin minä. Nyt siis Suomi-ikävä sivuun (esim. siksi, että parhaat ystävät on ostaneet lentoliput Barcelonaan ja tulee joulukuussa tänne♥) ja menen kiittämään tätä perhettä ihanasta kodista ja sitten lähden mahtikamujen kanssa syömään vaikka jotain tällaista:


Perjantaina ostin Leviksen korkeavyötäröiset farkkushortsit (lue: helvetin mageet, juuri sellaiset, joita olen viimeiset kolme vuotta etsinyt) ja maksoin niistä vain kympin. Eikä toi mun koipien rusketus mikään huono ole. Kukaan ei enää edes usko, että olen suomalainen, koska en ole blondi, enkä ole enää edes vaalea iholtani.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Heeei, tulin vaan ilmottamaan, että tykkään todella kovasti sun blogista! :-)Osaat kirjottaa tosi hyvin ja kivoja kuviakin on!

Kreetta kirjoitti...

Vooi vitsit, kiitti paljon!! :)

Anonyymi kirjoitti...

sama täällä, kirjottele niin usein kuin vaan siellä ehdit ja jaksat, tätä on ihanaa lukee! toivottavasti mullakin käy yhtä hyvä tsäkä perheen kanssa kun vuoden päästä pakkaan laukun ja lennän sinne churroja syömään :--)

saiku kirjoitti...

sinä olet rakkaus ♥
voidaanko sitten joulukuussa mennä katselemaan söpöjä skeittaripoikia?

Kreetta kirjoitti...

Kiitos paljon!! :) Toivotaan parasta. On tää niin ihana paikka.

Saiku ite ooooot♥ ja tiätty mennää!