torstai 11. lokakuuta 2012

Aloitetaanpas ihan alusta.....

Mulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, milloin minuun iski tämä hullu espanjantauti, mutta koskaan en ole siitä parantunut. En tiedä pitäisikö siitä syyttää Serranon perhettä, Teneriffan lomamatkan söpöä allaspoikaa vai Enrique Iglesiasia - joka tapauksessa olen ollut rakastunut Espanjaan ja sen kulttuuriin niin pitkään kuin jaksan muistaa. Siitä syystä opiskelin myös espanjan kieltä lukiossa sen kolmisen vuotta, ja suunnittelin muuttoa Espanjaan jo ennen lukioaikojakin.

Kun lukion viimeinen vuosi käynnistyi aloin miettiä mitäköhän ihmettä minä sinne Espanjaan lähtisin tekemään. Au pair-jutut on mielestäni ollut aina ylihelppo vaihtoehto ja halusin jotakin erilaista. Vapaaehtoistyöt kiinnosti suuresti ja European voluntary service tarjosi monia vaihtoehtoja. Näin paljon vaivaa ja hain moneen eri työhön, vaikkei kaikki edes miellyttänyt niin kovasti. Lopulta - monien kuukausien odottelun jälkeen - sain kuulla paikasta Pohjois-Espanjassa, joka olisi mielellään ottanut minut vapaaehtoistöihin. Olin kuitenkin ehtinyt jo turvautua au pair-sivustoihin, koska pelkäsin, ettei vapaaehtoistyöt aukenisikaan minulle. Sitten kun piti valita kehitysvammaisten kanssa työskentelyn pienessä kaupungissa ja aivan ihanan Barcelonassa asuvan perheen väliltä, oli päätös aika helppo. En uskonut, että minulla olisi tarpeeksi kokemusta todella auttaa ja tehdä töitä kehitysvammaisten kanssa, kun taas englannin opettaminen parille barcelonalaismuksulle kuulosti suhteellisen helpolta (vaikkei se sitä aina olekaan, haha).


Lentoliput ostettiin ja meikäläinen oli revetä onnesta; nyt se viimeinkin tapahtui! Aioin toteuttaa unelmani ja asua Espanjassa. Vaikka kokemukseni lapsista oli olematon ja vaikka kaveritkin vähän naureskelivat, kun ajattelivat minua au pairina niin aika itsevarmana tänne lähdin. Lähtölaskurin laitoin jo 160 päivää ennen lähtöä käytiin, joten innostus oli melko suuri. Siinä sitten odoteltiin, suunniteltiin ja odoteltiin ja uneksittiin. Barcelonan karttaan merkitsin jo miljoona eri paikkaa, missä täytyy käydä ja mitä täytyy kokea. Sieltä löytyi klubia nimeltä Razzmatazz, baari Nevermind ja Macba (as you can see, suurinosa on jo koluttu läpi!)

Kun lähtö sitten tulikin, olikin elämästäni tullut aika ihanaa Suomessakin. Välillä ajattelin, että hitsi vieköön, miksi mä olen edes lähdössä mihinkään. Lähtöä vaikeutti ehkä eniten ystävät ja rakastumiset kotipuolessa. Vaihtoehtona ei kuitenkaan missään kohtaa ollut jäädä Suomeen. Nyt kun minulla oli tilaisuus, siihen oli tartuttava. Olin melkein varma, että Espanjasta löytyisi jotakin, mitä olen koko ajan tuntunut pakonomaisesti etsivän. Tiedättekö sen tunteen, kun teillä on oikeastaan kaikki, mutta ette ole tyytyväisiä? Siltä minusta tuntui ja uskoin jostain syystä Espanjan auttavan asiaan (ehkä luulin, että Jesús Navas kävelisi vastaan ja rakastuisi minuun....)


Aamu viideltä lentokentällä meinasi tulla pakokauhu. Halusin työntää parhaan ystäväni lentokoneeseen, jotta voisin itse jäädä Suomeen. Mitä ihmettä olin oikein tekemässä? Lähtemässä yksin vuodeksi toiselle puolelle Eurooppaa? Mitä jos jokin menee pieleen? Mitä jos vihaankin kaikkea siellä? Ihme, että todella kävelin turvatarkastuksen läpi, sillä olin todella paniikissa - vaikken sitä ehkä kavereille niin näyttänytkään. Lentokoneessa halusin oksentaa. Vaikka olin todella innoissani, olin samalla myös melkein katumapäällä. Kyllähän se viikon hotelliloma olisi ihan hauska, mutta nyt olin sitoutunut johonkin vähän suurempaan. En ollut varma olinko tehnyt elämäni suurimman virheen vai tulisiko kaikki olemaan juuri sitä unelmaa, mistä olin aina haaveillut.

Barcelonan lentokentällä olin väsynyt, peloissani, nälkäinen ja huonovointinen. Mutta pikaisen taksimatkan ja avuliaan naapurin ansiosta löysin nopeasti uuteen kotiini, jossa odotti Miksu, Karkki ja isoäiti. Ei siinä mennyt kuin about 3 minuuttia ja tiesin, että kaikki tulee olemaan todella hyvin. Miten mikään enää voisi mennä pieleen? Olin päässyt perille, asuin Barcelonan keskustassa, perheeni oli äänekäs, ihana ja todella espanjalainen, oli viikonloppu ja sain heti kävelykierroksen kaupungissa Miksu käsipuolessani, aurinko paistoi kuumana ja kadut oli juuri sellaisia likaisia, värikkäitä, vilkkaita ja sellaisia mihin minä heti rakastuin.


Otin riskin, vaikka tiesinkin, että joutuisin jättämään perheeni ja ystäväni Suomeen. Ja vaikka kamalan lentopelkoisena joutuisinkin lentämään yksin ja tekemään välilaskun vielä Köpiksessä vain lentääkseni maahan, joka oli tuttu minulle vain unelmissani ja missä en tuntisi ketään. Ja vaikka oli mahdollisuus, että kaikki menisi ihan pieleen. Elämässä tuskin saavuttaa mitään, jos ei uskalla ottaa riskejä, jos ei uskalla kokeilla ja laittaa itseään peliin. Vaikken pelastakaan täällä maailmaa ja aikaansaamiseeni liittyy lähinnä lapsien hampaidenpesun vahtiminen niin silti mulla on aika voittajaolo. Kun meikäläisen kaltainen kaljaa juova laiska surkimus pystyy toteuttamaan unelmansa niin tuskin teitäkään siellä ruudun takana mikään estelee. Mä suosittelen. Tämä on meinaan kivaa - tämä unelmiensa toteuttaminen.

6 kommenttia:

Nita kirjoitti...

Halusin vain sanoa, että tykkään tästä sun blogista ihan hurjan paljon. :)

Oon itsekin aupparina Espanjassa, Fuengirolassa. Itse kaupungista en kamalasti pidä, mutta muuten elämä on ihan jees, ok, kohtalaista. Tätä sun blogia lukiessa tulee sellainen fiilis, että jos vaan yritän ja tutustun ihmisiin, mullekin voi tulla älyttömän ihana vuosi täällä!

Alkaa aina hymyilyttää sun postaukset, näistä välittyy se tunnelma ja kuinka paljon sä rakastat sun elämää Barcelonassa. :)

Postauksenehdottaja-anonyymi kirjoitti...

Voi kiitos kiitos kiitos tuhannesti tästä! <3 Välillä nauratti mutta välillä meinasin alkaa itkemäänkin kun kirjotit jotenki niin osuvasti taas - ihan ku mun olisit lukenu mun ajatuksia ja kirjottanu ne ylös :D mullakin on tuntunut aina olevan toi fiilis, että asiat on tosi hyvin mutta silti tuntuu koko ajan siltä kuin jotakin puuttuisi ja pitäisi etsiä jotakin suurempaa ja parempaa.

Mut oikeesti pelastit mun viikon tällä postauksella, ja voin luvata että jos ja kun mä lähden ens vuonna jonnekipäin maailmaa seikkaileen niin sen päätöksen tekemisen kanssa sä oot ollu ihan mielettömän hyvä apu :)

Anonyymi kirjoitti...

Kirjotat niin älyttömän hyvin! Tuun aina kauheen hyvälle mielelle luettuani sun tekstinpätkäs:-) Tää postaus sai mut uskomaan, että mäkin tuun vielä löytään sen tuntemattoman asian, jonka oon jo kauan aikaa huomannut puuttuvan muuten onnellisesta elämästäni:)

Kreetta kirjoitti...

Hiiiiitsi miten ihania kommentteja nyt satelee!! :---) Suuret kiitokset! Ja toivotaan, että tulette kaikki löytämään sen jonkun asian, mikä tekee elämästä just sellaista, kun haluatte!

Anonyymi kirjoitti...

oh, Jesus Navas...

Kreetta kirjoitti...

Se mies on kyllä pelkkää rakkautta!